Tästä on tullut jokailtainen tapa, että kirjoitan tänne, miten menee. Tämä on minun terapiani, kirjoittaminen. Ja eihän sitä tiedä, jos jollekin on tästä joskus apua. Jollekin, joka on samanlaisessa tilanteessa.

Tänään minua on vaivannut hirveä halipula. Tuntuu, että koko kroppa suorastaan huutaa toisen ihmisen kosketusta. Olisi kiva, jos olisi joku jota halata. Joka halaisi minua. Saisi nukahtaa jonkun kainaloon. Herätä yöllä jonkun vierestä. Ja painautua lähelle.

Semmoinen halikaveri olisi kyllä kiva, mutta toistaiseksi on tyydyttävä tyynyyn...

Olo on ollut edelleen parempi. En nyt suorastaan nauti sinkkuelämästä (vielä), mutta tuo keskustelu oli ehdottomasti hyväksi toipumiselleni.

Enää en sure sitä hylätyksi tulemista, siis sitä, että minut jätettiin. Nyt se suru on enemmänkin menettämistä. Sitä, että menetin yhden tärkeän ihmisen elämästäni. Mutta menettäminen ei ole läheskään niin paha tunne kuin hylätyksi tulemisen tunne. Tämän surun kanssa pystyy elämään.

Eräässä tv-ohjelmassa puhuttiin koulukiusaamisesta. Yksi lause jäi pyörimään mieleeni. Kiusattu kertoi, että kesti kauan, ennen kuin hän tajusi, että ei hänessä mitään vikaa ollut, vaan siinä yhteisössä.

Tuon voisi kääntää myös parisuhteisiin ja eroihin. Ei kyse ollut pelkästään siitä, että minussa olisi vikaa, vaan se suhde oli viallinen. Pitäisi osata olla itselleen armollinen. Pitäisi osata antaa itselleen anteeksi se, ettei olekaan täydellinen.

Juttelimme eilen olvi-miehen kanssa sen minun viestini jälkeen. Sain puhuttua suuni puhtaaksi. Sain myös vastauksia kysymyksiini. Sain jopa ymmärrystä. Ilmassa oli myös yhteenpaluun ajatuksia, mutta kumpikaan ei sanonut sitä ääneen. Ja näin se on parempi. Ei ne ongelmat sieltä mihinkään katoa.

En kertonut, että tiedän, että hän on siirtynyt eteenpäin. Hänkään ei tuonut sitä esille, päinvastoin, sanoi, että hänelläkin on ollut vaikeaa. Enkä epäile sitä yhtään. Miehet vain käsittelevät näitä asioita eri tavalla.

Minulla oli tänään jo heti herätessä paljon parempi olla. Ei se ero aina ole käsitelty siinä vaiheessa, kun se päätetään. Eikä aina siinä vaiheessakaan, kun jaetaan tavarat. Joskus se tarvitsee juttuhetken vähän ajan päästä, sitten kun raskain pöly on laskeutunut.

Olen ihan yllättynyt näistä omista fiiliksistäni tänään. Tuntuu, että nyt pystyn jatkamaan elämää, siirtymään eteenpäin. Nauttimaan tästä elämästä, yksinolosta, suunnittelemaan tulevaisuutta. Nyt pystyn taas hengittämään.

Tein ehkä suuren virheen, mutta minun oli pakko tehdä se. Laitoin olvi-miehelle viestiä. Olen miettinyt sitä koko viikonlopun. Olen suunnitellut mielessäni, mitä kaikkea kirjoitan. Välillä vihaisia juttuja, välillä ihan asiallisia.

Lähetin asiallisen version. Halusin tietää, miksi hän oikeastaan halusi erota.

En pyytänyt takaisin.

On toisaalta aika luuseriolo, kun jään ruikuttamaan toisen perään. Mutta toisaalta on aika helpottunut olo. Uskon, että toipumiselle tuo teki hyvää. Vaikka hän ei vastaisikaan, niin minua helpottaa, että sain sanottua, miltä tuntuu.

Kävin eilen baarissa. Istuskeltiin muutaman tyttökaverin kanssa iltaa ja parannettiin maailmaa. Oli ihan kiva ilta. Ei tullut mitään ahdistuskohtauksia. Olen sen verran edes toipunut, että olen valmis jo ihmisten ilmoille.

Tuntui kivalle, kun sain huomiota miehiltä. Joku mies yritti vähän jutella ja sanoi kauniiksi. Enhän minä ole valmis vielä mihinkään, mutta tuntuihan se kivalta. Hivelee itsetuntoa, että kyllä sitä vientiä sitten joskus on. Sitten joskus, kun siltä tuntuu. En tiedä, olenko valmis mihinkään sellaiseen vielä pitkään aikaan.

Ei onneksi tarvitsekaan.

Sain tietää vähän vahingossa, että olvi-mies on siirtynyt eteenpäin. Ei, hän ei ole löytänyt toista, mutta jotakin sinne päin.

Erostamme on kaksi viikkoa. No, eroprosessin alkuun panemisesta on kuusi viikoa, mutta lopullisesta eropäätöksestä vain ja ainoastaan kaksi viikkoa.

Tuntuu niin pahalle. Eikö suhteemme merkinnyt mitään? Miten voi noin nopeasti siirtyä seuraavaan? Itse en ole edes kunnolla vielä tajunnut, että se on ohi. Vieläkin saatan yrittää keskellä yötä halata häntä, kunnes tajuan, että ainut halattava käsien ulottuvilla on tyyny. Päiväaikaan ajattelen joka hetki, mitä hän tekee, tai mitä me tekisimme.

Kaksi viikkoa!

Kun erosin eksästä, minulle oli kova pala opetella tekemään kaikkia ns. miesten juttuja. Polkupyörän huollot, kattovalaisemien asentaminen, huonekalujen kokoaminen...  Kaikista niistä oli huolehtinut aina joku muu. Ennen eksää asuin aina niin lähellä veljiäni, että he auttoivat siskoa mielellään.

Olvi-miehen kanssa ollessani opin paljon noita juttuja. Kasasimme yhdessä huonekaluja, asensimme valaisimia, se oli sellaista yhteistä tekemistä. En enää heittäytynyt avuttomaksi naiseksi, vaan opettelin tekemään noita juttuja ihan itse.

Nyt olen taas yksin, ilman miehistä apua. Tällä kertaa veljetkin asuvat niin kaukana, että yksin on pärjättävä. Tällä viikolla edessä oli auton renkaiden vaihto. Ostin auton vähän aikaa sitten, ensimmäisen oman autoni, ja kaikki, mitä kuuluu autosta huolehtimiseen on minulle ihan uutta.

Asun sen verran pohjoisessa, että vielä viime viikolla nastarenkaat olivat tarpeen. Tällä viikolla päätin kuitenkin ne vaihtaa. Ensin ajattelin, että kyllä minä siihen pystyn. On paljon naisia, jotka vaihtavat renkaat ihan itse, tekemättä siitä mitään suurta numeroa. Ehkä minäkin tein siitä liian suuren numeron vain omassa päässäni. Löysin netistä hyvät, kuvalliset ohjeetkin, miten renkaat vaihdetaan. Uskoin todella, että pystyn siihen. Ja uskon kyllä edelleen.

Jokin sai minut kuitenkin vielä harkitsemaan renkaiden vaihdattamista liikkeessä. Sain selville, ettei se kovin kallista olekaan, ja ajattelin, että kyllä sitä jotain luksusta elämässä pitää olla. Niinpä kävin vaihdattamassa ne liikkeessä.

Se sujui paljon paremmin kuin osasin odottaa. Minua, yksinäistä naista, ei edes yritetty vedättää, vaan minua kohdeltiin kuin ketä tahansa arvokasta asiakasta. Ne nuoret pojat jopa teitittelivät minua.

Kaipaisin hirveästi elämääni sellaista miespuolista kaveria. Joku, jolta voisin kysellä neuvoja esimerkiksi auton suhteen. Miten sen huollot hoidetaan, miten usein, ja mitä muuta minun olisi tajuttava tehdä. Minusta nuo kaikki autoon liittyvät jutut ovat vain niin helkkarin tylsiä.

Sellaista miespuolista kaveria minulla ei kuitenkaan ole. Ne muutamat, jotka tunnen, eivät ole autoihmisiä tai ovat muuttaneet kauemmas. Minun on pärjättävä yksin. Ja perkele, minähän pärjään.

Olkoon se minun mantrani sinkkukaudelleni.

Olen lueskellut joitakin vanhoja eroblogeja ja kyllähän ne ajatuksia herätti.

Olen aina ajatellut, että eron jälkeen kannattaa olla yksin sen takia, että tekee hyvää olla yksin. Tekee hyvää oppia elämään ihan itsekseen. Ja miettiä, mitä meni vikaan, kun suhde päättyi. Ei kannata hypätä suoraan uuteen suhteeseen. Aikaisemmin ajattelin, että se johtuu siitä, että sitten kantaa ne vanhan suhteen ongelmat siihen uuteen suhteeseen.

Tänään tajusin, että ei se vain sitä ole. Eron jälkeen sitä on haavoittuvainen. Herkässä tilassa. Itsetunto on maassa, koska on ehkä sanottu ilkeitä asioita siinä suhteessa, josta on erottu. Sitten kun tapaa jonkun, joka ihastuu sinuun ja sanoo sinulle kauniita asioita, sitä uskoo kuin pieni lapsi kaikkea mitä toinen sanoo. Sitä takertuu siihen toiseen ihmiseen, kun kerrankin on joku joka välittää.

Näin minulle taisi käydä. Hyppäsin kymmenen vuoden avioliitosta aika nopeasti uuteen suhteeseen, olin onneni kukkuloilla. Joku piti minua kauniina. Minusta välitettiin. Sokeasti uskoin kaiken mitä hän sanoi, ehkä enemmänkin, ehkä kuvittelin asioita päässäni. Takerruin, ja kyllähän siinä kuka tahansa ahdistuu ja haluaa lisää omaa aikaa.

Jospa nyt olisi läksy opittu. Menin rikki, mutta tähän ei ole kuin yksi parannuskeino. Opetella vihdoin elämään ihan yksin, onnellisena. Vasta sitten voin olla onnellinen jonkun toisen kanssa.

Päivät ovat olleet erilaisia, ylä- ja alamäkeä. Se kai kuuluu jokaiseen eroon. Joku jossain sanoikin, että jos eron jälkeen on vain tasaista, suhde ei ole koskaan mitään merkinnytkään.

Tänään on ollut vähän huonompi päivä. Kaipa tuo viikon jatkuva tsemppaaminen purkaantui näin vapaapäivänä. En ole poistunut kotoa minnekään koko päivänä. Sain kyllä kotihommia tehtyä, siivottua, pestyä pyykkiä, tein jopa ruokaa. Mutta muuten olen lähinnä makoillut.

Huomiselle onkin sitten suuret suunnitelmat. Aion lähteä aamukahvin jälkeen pitkälle metsälenkille. Reitinkin olen katsonut jo valmiiksi. Kahvit aion pakata termariin mukaan. Kyllä siitä pitäisi parempi mieli tulla.

Paikan pitäisi olla sellainen, että siellä ei ole vaaraa törmätä olvi-mieheen. Vaikkakin tiedän, että hänelläkin on tapana sunnuntai-aamuisin lähteä ulos. Jollain lailla on ristiriitaiset fiilikset tuostakin, että haluanko törmätä häneen jossain vai en. Tavallaan haluan, olisi ihana nähdä. Tavallaan en, koska en tiedä miten reagoin. Hän jätti minut. Tottakai olen vähän vihainen ja loukkaantunut, enkä osaa olla näyttämättä sitä hänelle. Vaikka kuinka haluaisin olla ystävä.

Mutta sen olen saanut itselleni selväksi, että jos hän tulee pyytämään minua takaisin (niinkuin itse osaksi epäili, että saattaa tulla tapahtumaan), niin osaan sanoa ei. Ei hän ollut arvoiseni, koska minut tuosta vain jätti.

Tänään on ollut vähän parempi päivä eron suhteen.

Nukuin kyllä yön huonosti. Mutta se saattoi johtua työstressauksestakin, sillä nukun usein huonosti maanantaita edeltävän yön. (Ja tänäänhän oli vähän niinkuin maanantai, koska eilen oli vapaapäivä.) Pyörin pitkin yötä sängyssä. Alkuyöstä kuuntelin naapurin muusikkorentun metelöintiä. Aamuyöstä aloitin kellon katsomisen. Kuuntelin, kun lehti putoaa postiluukusta. Mutta oli se parempi yö kuin aikoihin. En ainakaan itkenyt.

Työpäivä meni myös melko hyvin. Minulla oli lyhyt päivä, ja aamu oli niin työntäyteinen, etten ehtinyt ajatella ollenkaan omia murheitani. Oikein havahduin ruokatauolla, että hei, en ole edes muistanut koko erohässäkkää tänään.

Töiden jälkeen lähdin pitkälle metsälenkille. Se teki hyvää, sain sykkeen kohoamaan ja siitäkös hyvä olo tuli.

Ylpeänä myös kerron, että sen jälkeen tein ruokaa. Tästä olen erityisen ylpeä ja tyytyväinen. Kanaa kanttarellikastikkeessa. En muista, milloin olisin tehnyt noin hyvää ruokaa ihan vain itselleni. Minun ruokahaluni on hirveän herkkä. Jos minulla on stressiä tai muuten on elämässä jotain kriisiä, ruokahaluni katoaa tyystin enkä oikeasti saa tehtyä mitään kunnon ruokaa. Nyt oikein päätin, että teen ruokaa ja hyvää siitä tuli.

Ehkä minä selviän.